Miten aina käykin niin, että kun ajaa geeliä josta pitäisi saada julkaisukelpoinen kuva, on lopputulos on töhryinen standardi ja himmeät bandit. Toisinsanoen geeli on ruma. Sitten seuraavaksi ajaa merkityksettömän tsekkausgeelin täsmälleen samalla tavalla niin siitä tuleekin täydellisyyden huipentuma. Bandit ovat terävät, kirkkaat ja hienosti erottuneet. Tästä seuraa se, että yrittää vääntää yhtä täydellistä geeliä "virallisista" näytteistään. Maailmankaikkeudessa vallitsevien mystisten matemaattisten lakien mukaan se onnistuu yhtä todennäköisesti kuin G. W. Bush liittyy C. Darwin FanClubiin. Kerta toisensa jälkeen lyö päätään seinään ja tuntee itsensä hölmöksi. Ei osaa antaa periksi, koska "seuraavalla kerralla se varmasti on täydellinen". Ei vaan voi olla tyytyväinen siihen mitä on saanut aikaan, koska se ei ole niin hyvä kuin se voisi olla. Muutenkin täydellisyydentavoittelu vaikuttaa olevan yleinen piirre (pahe?) tutkijoiden keskuudessa. Miksei tutkintoon voisi sisällyttää neljää opintopistettä kärsivällisyysopintoja ja armeliaisuutta itseään kohtaan?

M-

Yläpuolella ruma ja sievä standardi.

Tänään soi päässä: Where Have All The Cowboys Gone? (Paula Cole)